Minun piti laittaa tämä kirjoitus Unikkopellossa-blogiini,
mutta enpä rohjennut. Arkajalka. Olen jo riittävästi siellä kiusannut lukijoita
vastoinkäymisilläni. Tätä blogia käyvät vain harvat lukemassa.
Tänään se sitten tapahtui, menetin hermoni eli sain
pienen hermoromahduksen. Vein aamulla autoni huoltoon ja jäin odottamaan. Huollon
piti kestää vain kaksi tuntia, mutta se kestikin runsaat kolme ja puoli tuntia.
Jossakin vaiheessa olin näkevinäni punaisen auton pihalla ja luulin, että autoni
on valmis ja menin alas oleskelutilasta. Erehdyin, se oli jonkun toisen auto.
Omani seisoi hallissa tutkittavana ja sen sanottiin olevan pian valmis. Palasin
lukemaan Tekniikan Maailma-lehtiä. Sitten
menin vielä ainakin tunti ja palasin alas jo vähän tuohtuneena.
Eräs tuntemani henkilö sanoi joulukuussa, että
Merja, olet kyllä mahdottoman kärsivällinen ihminen. Ei olisi varmaan pitänyt
muistaa sitä juuri sillä hetkellä. Tiedän itsekin, että harva tuntemani ihminen
omaa samanlaiset lehmän hermot kuin minä. Mutta nyt kärsivällisyyteni oli toden
teolla koetuksella. Kysäisin, että saavatko miehet täällä nopeampaa palvelua,
kun monta autoa on tällä välin hoideltu. Se ei pitänyt paikkaansa, sama
asentaja oli ollut koko ajan autoni kimpussa ja enää koeajo oli tekemättä.
Istuin siinä sitten sisäisesti kiehuen. Kun asentaja viimein tuli ilmoittamaan
asiakaspalvelijapojalle autoni valmistumisesta, minä purkauduin. Siinä tulivat
sitten kaikki muutkin asiat, siis nämä remonttijutut ja muuttamiset ja näihin
liittyvät vaikeudet. Tuli sieltä myös vanhan naisen tunteet, ajokortin uusinta
ja odottamani silmäleikkaus.
Pieni huomautus auton renkaiden vääristä
pyöränmuttereista ja keskitysrenkaiden puuttumisesta saivat minut vielä oikein kiehumaan.
Eli renkaidenvaihdossa viime lokakuussa Teboililla asentaja on käyttänyt
renkaisiin vääriä muttereita, vaikka oikeat ovat olleet auton peräkontissa
talvirenkaiden vieressä ja olen niistä myös huomauttanut.
Tulin kotiin itkien ja riehuen. Pienet kotijutut
rauhoittivat, aloin laittaa ruokaa. Sen jälkeen jatkoin lukemista. ”Euroopan kehdossa. Kaksitoista avainta
myyttien ja pyhien Roomaan”. Kirjapaja Oy. 2006, kirjoittajina Tuomas Heikkiä
ja Liisa Suvikumpu. Kirjakasoistani mukaani ottama pieni kirjanen. Sanoinkin,
että en tänään tee mitään remonttiin, pakkaamiseen, autoon ja muuttamiseen
liittyviin vielä keskeneräisiin asioihin liittyen, vaan alan kirjoittaa.
Huomenna on sentään seuraava koetinkivi, kun tapaan
remontin valvojat ja remontin tekijät. En millään haluaisin menettää malttiani
siinä tilanteessa. Ensi viikolla olen jo pois täältä.
Tämä kaikki on niin omituista, sillä enhän ole itse
aiheuttanut näitä ongelmiani? Mutta jos katsomme asiaa laajemmalti, niin olen
syypää kaikkeen. Olen aikoinaan mennyt ostamaan tämän ihanan talon silloisen
kumppanini kanssa. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä. Vuosi oli 2000.
Eikö minulla silloin todellakaan ollut vielä mitään epäilyjä onnistumisemme
suhteen? Muutama vuosi myöhemmin olin jo paljon viisaampi.
Oikeastaan
ensimmäiset epäilyt olivat olemassa jo muutamaa vuotta aiemmin. Ihanan loman
loputtua palasimme kotiin ja lennolla syntyi aivan hirvittävä tilanne, joka
jatkui vielä koneen laskeuduttua. Syynä lihapullat ja alkoholi! Muistaakseni
vuosi oli 1997. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni, kun nyt ajattelen niitä
kokemuksia. Ihmisen sallitaan antaa anteeksi.
En jää nyt tätä sen enempää miettimään, vaan näistä asioista voi
ymmärtää, että minähän se olen, joka on syyllinen, koska en tajunnut silloin
kauan sitten, mihin liemeen olen itseni laittamassa.'
Mutta sellaisia erehdyksiä me kaikki teemme. Kun
kysymyksessä ovat tavalliset ihmiset, asiat ovat selvitettävissä ja
sovittavissa. Kaikki vaan eivät ole sellaisia vaan heillä on mielessä vain
hyötymistarkoitus ja toisten kiusaaminen.
Tänään vain en enää jaksanut vaan kaikki asiat
kaatuivat päälle. Jos tässä olisikin kysymys vain yhdestä vesivahingosta, jonka
korjauksessa tehtiin virhe ja sen korjaamisesta, niin kestäisin tämän paremmin.
Tässä on nyt kyse paljon isommasta jutusta, joka ei pääty vielä edes tähän.
Voihan olla, että minun pitääkin sortua tämän taakan alle. Olen monta kertaa
sanonut, että luovutan ja annan kaiken mennä menojaan, varsinkin silloin, kun
olen ollut tosi vaikeiden rahaongelmien edessä. Kaikki on silti aina järjestynyt ja olen päässyt askeleen eteenpäin.
Viime helmikuussa, kun tämä talo oli oikeasti
menossa kaupaksi, olin helpottunut. Kun kuntotarkastuksessa löytyi ongelma eli
edellisessä remontissa oli jätetty jokin työvaihe tekemättä, näin vain mustaa.
Kun lopulta sain vakuutusyhtiön uskomaan minua ja asiaa tutkittiin ja olemme
tässä vaiheessa, jota en osannut mitenkään kuvitella, mutta jonka tiesin
jossakin muodossa olevan edessä, olen taas kauhun partaalla.
Ajattelin jo laittaa ilmoituksen lehteen, että
annetaan talo jollekin, kunhan kaikki lainani maksetaan pois (ne ovat vain
pieni murto-osa talon arvosta). Se on tietysti aivan tyhmää, kun ottaa huomioon
sen kaiken vaivannäön ja huolehtimisen, mitä olen tässä pian 17 vuoden ajan
tehnyt.
Nuorena halusimme oman kodin. Otimme lainaa ja
maksoimme lainasta korkeaa korkoa, vaihdoimme asuntoa isompaan ja lopulta
asuimme kaikkien haaveiden kohteessa, omakotitalossa puutarhan keskellä. Kiitän
kaikista vuosista täällä, mutta enkö jo vihdoin saisi vapautuksen omistamisen
taakasta?
Lukija voi helposti rivien välistä ymmärtää kuten
minäkin ymmärrän, että saatan olla vielä suurempien muutosten edessä, joista en
itse edes vielä tiedä. Yritän vain pitää kovasti kiinni kaikesta entisestä.
Talo, tuskin pystyt minua auttamaan.Yritän silti pitää sinut mielessäni, kun lähden täältä ensi viikolla.
