Talollinen

Viime viikolla naureskelimme hautausmaalla, kun joihinkin vanhoihin hautakiviin oli kaiverrettu hautaan aikanaan lasketun ihmisen ammatiksi  talollinen.  Minulle välähti heti mieleeni, että tästäpä kirjoitan.  Siitä voisi toki kirjoittaa muistakin näkökulmista, niistä, joista mieluummin kirjoittelen Unikkopellossa-blogiini. Valitsin tällä kertaa silti tämän TALO-blogini ja tämän tietyn näkökulman.

Tämä talollisen hauta on Rengon vanhalla hautausmaalla. Kuvan olen ottanut kesäkuussa 2010. Sukututkija tarkasti ja huomasi, että talollinen on jopa sukua eli Kustaa Koskipää on ollut isoisäni isän 5. serkku.

 

Minusta on vähitellen tullut talollinen.  Sattumalta huomasin myös, että tähän blogiini  voisi jatkossa päästä kirjoittamalla merjajatalo.blogspot.com, kunhan päivitän sen osoitteeksi. Se on nyt tehty.

Merja ja talo, niinhän se on. Vaikken omista tätä taloa yksin, niin jokin karma pitää minut täällä. Niin on huolimatta siitä, että jo pitkään pyrkimyksenäni on ollut aloittaa elämä muualla. Mikä sen lopulta estää, on minulle suuri salaisuus.  Aina on tapahtunut jotakin viime hetkellä, jotakin sellaista, mikä ei auta minua pyrkimyksessäni päästä jatkamaan elämääni ilman taloa ja sen rasitteita.

Talo on kuin elävä olento, joka haluaa pitää minusta kiinni kynsin ja hampain. Se hengittää joka päivä ympärilläni, vanheten kanssani. Silläkin on vaara sairastua kuin minulle kävi.  Se tietää, että olen rakastanut sitä ensi hetkestä lähtien kun sen näin. Olen halunnut sille vain hyvää. Olen unelmoinut erilaisista rakenteista kuten hienosta terassista.  Avotakka oli tarkoitus muuttaa varaavaksi takaksi. Olen istuttanut talon iloksi pihalle kesäisin kukkia. 

Olen ihaillut sitä monesta suunnasta. Varmaan yhtäkään taloa ei ole valokuvattu niin paljon kuin tätä.  Siivotessani kattoa, olen ajatellut vieväni sinne pöydän ja tuolin, jotta voisin viettää aikaani sielläkin. Kävinhän lapsena ruokavarastokellarin katolla laulamassa: ”Tääll yksinäni laulelen..”

Kaikki hienot suunnitelmat ovat aikojen kuluessa karisseet. Ikään kuin talo haluaisi itse määrätä, mitä sille tehdään. Silti en oikein usko, että kaikki sen jutut ovat olleet harkittuja. Tuntuu, että sillä on joskus vähän kiire.  Vaikkapa tuo vesivahinko.  Mutta ehkä sillä tavalla se sai minut pysymään täällä vähän pitempään. Ehkä se haluaa itse valita seuraavan asujan?

Vesivahinko  korjattiin ja talo sai uudet putket. Paransin mahdollisuuksiani saada talo myytyä uusimalla ikkunat. Mutta mitä vielä, talo johdatti seuraavaan ongelmaan.  Rahattomana en pysty tekemään nyt muita parannuksia, mutta ajattelen taloa koko ajan. Se pitää minua lujaa otteessaan. Aina jokin asia vaikka pienikin, on kesken ja häiritsee muuta elämääni.

Minusta on pikku hiljaa tullut talollinen. Silti minulle ei tule hautaa minnekään, jossa olisi kultaisin kirjaimin ammattina  ”Talollinen”.  Viime aikoina minusta on nimittäin tuntunut, että tämä talo vie minut myös hautaan.  Tiedän, että yksi talon omistajista on aikoinaan tuotu arkun kanssa kierrokselle talon kulmalle, josta hänet on sitten viety hautaan Paijalan hautausmaalle.  Hän ei kuollut talossa, eiväthän ihmiset nykyään kuole kotonaan. He saivat vielä aikoinaan talon kaupaksi. Nämä ostajat myivät talon myöhemmin minulle ja silloiselle kumppanilleni. Olisikohan tuosta arkusta talon edessä olemassa valokuvaa? Melkein muistan sellaisen aikoinaan nähneeni.

Kuten mainitsin talon osumatarkkuus ei ole ollut kovin onnistunut.  Jos se haluaa  kovasti minun jäävän tänne, se olisi  pitänyt minut myös terveenä.  Jostakin sen pitäisi myös tehdä minulle rahaa, jotta elämäni ei olisi tällaista kärvistelyä.  Ehkä talollakaan ei ole valtaa kaikkeen kuten ei minullakaan. Välillä hengitämme hetken rauhassa, sitten ratkomme taas niitä loputtomia ongelmia, joita talon ja minun asiani teettävät.

Etten vain unohtaisi taloa.  Jotta minuakin kutsuttaisiin loppujen lopuksi talolliseksi.