Talon lyhyt historia omistajan näkökulmasta

Olen asunut talossa pian 16 vuotta yhteen menoon.  Olen jo pitkään ajatellut aloittavani kirjoittaa siitä blogia. Onhan se ollut äänetön seuralaiseni jo hyvin pitkään. Se on melkein kuin elävä olento, joka on ollut kumppanini pidempään kuin yksikään mies. Oma kohtaloni on kietoutunut siihen. Monta kertaa kun olen ajatellut pääseväni pian siitä vapaaksi, kohtalo on oudosti kääntänyt tapahtumat niin, että yhteiselomme jatkuu. Melkein kuin se ei haluaisi päästää minua vielä.

Viime tammikuussa aloin vihdoin kirjoittaa. Aloitin seuraavasti:

Kello ehti kierähtää taas melkein puoleenpäivään. Yöllä maailman on peittänyt pehmeä valkoinen lumivaippa. Lunta sataa koko ajan lisää. Hiljalleen. Kunnon talvi on täällä. Minäkin olen vielä täällä.

Poispääseminen on mahdottoman vaikeaa. Talo ei ole mennyt kaupaksi. Maailma on muuttunut aivan toiseksi kuin se oli kohta 16 vuotta sitten, kun ostin tämän talon silloisen kumppanini kanssa. Muistan vielä elävästi ne hetket, kun kävimme katsomassa taloa. Ihastuin taloon ja pihaan välittömästi. Silloin oli maaliskuu 2000. Tyttäreni asui perheineen aivan lähistöllä,  parin korttelin päässä vanhassa omakotitalossa. 

Jätimme auton hänen talonsa pihaan  ja kävelimme liukasta alamäkeä talolle esittelyyn.  Pienen ilmoituksen talon näytöstä olin nähnyt Helsingin Sanomissa.  Asuin silloisen kumppanini kanssa Helsingin Puotilassa vuokra-asunnossa, jossa siellä asumisaikanamme tehtiin kylpyhuoneremontti ja ikkunaremontti  ja muistaakseni taloissa oli suunnitteilla muitakin remontteja, jotka saattaisivat vaatia väliaikaisen muuton muualle. 

Oli aika toimia. Tyttäreni odotti toista lastaan ja olisi kiva päästä heitä lähelle. Olimme käyneet katsomassa muutamia muitakin taloja enkä ollut kelpuuttanut niitä. Syy oli usein hankalat yhteydet Helsinkiin, jossa kävin töissä.  Olin asunut aiemmin yli kymmenen vuotta Tuusulassa kirkon lähellä kahdessa eri talossa ja tunsin paikkakunnan. Lapseni olivat kotiutuneet Tuusulaan.  

Heidän kotiutumisensa oli alkanut jo joulukuusta 1979, jolloin tyttäreni oli 10-vuotias ja poikani ei ollut vielä syntynyt.  Marraskuussa 1979  kävin silloisen mieheni kanssa, nähtyämme lehti-ilmoituksen Helsingin Sanomissa katsomassa harjakattoista rivitaloa Tuusulan kirkonkylässä.  Tosin olin sanonut sinne ajaessamme ja nähtyäni talot Tuusulanväylältä pellon takana, että tuonne en koskaan muuta. Talot näyttivät niin hassuilta siellä pellon laidalla yksin.  Nythän niitä tuskin enää näkee.  Muutimme joulun alla ja lähdimme viettämään joulua vanhempieni luo, kun tuskin mahduimme siihen sekamelskaan. Olimme tyhjentäneet Helsingissä kaksi asuntoa.

 

Vuosien mittaan olin myös työmatkoilla ajaessani bussilla Riihikallion reittiä Helsinkiin ja takaisin nähnyt, kuinka tämä Mikkolan alue rakentui.  Ajattelin mielessäni, että tuonne en koskaan halua muuttaa. Punaiset tiilitalot ja tummat omakotitalot näyttivät luotaan työntäviltä. Tämäkin asuinalue oli vasta silloin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa rakentumassa.

Ei pidä koskaan sanoa ei koskaan.  Sillä niin vain kävi, että talonnäytöllä olin heti valmis ostamaan talon. Kaupat tehtiin heinäkuussa ja saman kuun  loppupuolella 2000 muutimme tänne ihanaan omakotitaloon. Samaan aikaan Tuusulassa oli asuntomessut. 

Talosta on sittemmin tullut vedenjakaja omassa elämässäni. 

Jouduin heti alusta alkaen valtavaan pyörteeseen, koska ennen ja jälkeen talon kauppaa oli järjestettävä vanhan taloni omistusta, sillä uuden talon rahoitus oli siitä kiinni. Tyttäreni perhe muutti sitten muutamaksi vuodeksi sinne kirkon lähelle, alueelle, jonne olin perheeni kanssa tullut 1979. Tosin talo ei ollut se sama, johon alun perin olimme muuttaneet, koska siellä asuessamme olimme ostaneet suuremman yksittäistalon samassa taloyhtiössä. Siinä ostopäätöksen ja kauppojen välissä maaliskuusta heinäkuuhun oli siis ehtinyt tapahtua paljon.

Omakotitalossa asuminen vaatii asukkailtaan paljon enemmän kuin rivi- tai kerrostalossa asuminen.  Haaveeni omasta talosta oli toteutunut, mutta en tajunnut, kuinka vaativaa se oli työn ohessa.  Kun samaan aikaan tapahtuu paljon muuta, asiat helposti muuttuvat. 

Kumppanillani ei ollutkaan samansuuntaisia ajatuksia kuin minulla. Siksi jouduin aika pian muuton jälkeen kantamaan suuren osan vastuusta yksin. Kun sitten samaan aikaan tulee muitakin suuria muutoksia, niin saattaa käydä niin, että ihmiset alkavat kasvaa erilleen.  Äitini sairastuminen ja kuolema 2003 olivat sellainen tapahtuma, joka tuntui ratkaisevan tulevaisuuden. Aloin jäädä yksin.

Olin vuosia henkisesti yksin. Eläkkeelle jääminen lähestyi. Jäin eläkkeelle kesällä 2008, mutta tein töitä vielä seuraavan syksyn aina vuodenvaihteeseen. En edes huomannut, että finanssikriisi oli alkanut. Ilman sitä olisin ehkä saanut vielä jatkaa töitä. Mutta kotona oli asioita, jotka vaativat ratkaisua.

Kesään 2009 tultaessa olimme olleet lähes vuoden puhumatta. Tosin puhumattomuutta oli tavallaan jatkunut jo vuosikausia. Lopulta pinnani katkesi ja halusin talossa asuvan miehen pois kokonaan. Tarvitsin aikaa lähteäkseni itse myöhemmin.  Aikaa minulle ei annettu vaan hän nosti oikeusjutun, jonka tulos oli mitätön, mutta se vei rahaa  ja terveyden. 

Keskellä oikeusjuttua  sairastuin nivelreumaan.   Sitten laitoin talon myyntiin. Mies vetkutteli vielä kuukausia valtakirjan kanssa.  Ennen sen vuoden (2013) päättymistä tuli vesivahinko ja iso remontti. Asuin 8 kuukautta muualla. Sen jälkeen talon myyntiä jatkettiin.

Olosuhteet ympäröivässä maailmassa ovat kuitenkin muuttuneet. Enää taloja ei uskalleta ostaa sillä tavalla kuin aiemmin. Vanhan talonkin pitää olla kuin uusi.  Onhan tämäkin uusi monesta kohtaa. Remontti uusi melkein koko asuintilan, kaikki märkätilat. Vaihdoin jopa ikkunat.  Mutta kun ei ole kokonaan uusi, ostajakandidaateilla on paljon epäilyjä. Tarvitaan kuntotarkistus. Myyjän kertomus  ei enää riitä. Ennen kuntotarkistus oli suppea ja antoi pieniä ohjeita parannusehdotuksin. Se maksoi muutaman satasen. Nyt se on ammattimiesten tekemä ja päätteeksi annetaan tuomio ja iso lasku.

Tammikuun jälkeen on tullut uusia kiemuroita enkä tiedä, milloin talo päästää minut vapaaksi. Tässä blogissani aion käsitellä talon historiaa, nykyhetkeä ja erilaisia meidän yhteiseloomme liittyviä tapahtumia. Oikeastaan blogin nimeksi voisi sopia ”Talon muistelmat”. Tervetuloa lukemaan!